Laajasti käytettyjä laasteja ovat rappauslaasti, halkeamien kestävä laasti ja muurauslaasti. Niiden erot ovat seuraavat:
Halkeamia kestävä laasti:
Se on laasti, joka on valmistettu halkeilunestoaineesta, joka on valmistettu polymeerivoiteesta ja -seoksesta, sementistä ja hiekasta tietyssä suhteessa, ja joka voi saavuttaa tietyn muodonmuutoksen eikä ylläpitää halkeilua.
Halkeilunkestävä laasti on valmista materiaalia, jota voidaan käyttää lisäämällä vettä ja sekoittamalla suoraan. Valmis halkeilunestoaine on hienoa hiekkaa, sementtiä ja halkeilunestoainetta. Halkeilunestoaineen pääainesosa on piidioksidihöyry, joka voi täyttää sementtihiukkasten väliset huokoset, muodostaa geelejä hydrataatiotuotteiden kanssa ja reagoida emäksisen magnesiumoksidin kanssa muodostaen geelejä.
Rappauslaasti:
Rakennusten ja komponenttien pinnalle sekä pohjamateriaalien pinnalle levitettävää laastia, joka suojaa pohjakerrosta ja täyttää käyttövaatimukset, voidaan yhteisesti kutsua rappauslaastiksi (tunnetaan myös nimellä rappauslaasti).
Laastimuuraus:
Rakennusten pinoamiseen tarkoitettu lisäaine, joka koostuu geelimäisestä materiaalista (yleensä sementtiä ja kalkkia) ja hienosta kiviaineksesta (yleensä luonnonhienoa hiekkaa).
Laastin vedenpidätyskyvyllä tarkoitetaan laastin kykyä pidättää vettä. Huonosti vedenpidätyskykyinen laasti on altis värjäytymiselle ja erottumiselle kuljetuksen ja varastoinnin aikana, eli vesi kelluu pinnan yläpuolella ja hiekka ja sementti vajoavat pinnan alapuolelle. Laasti on sekoitettava uudelleen ennen käyttöä.
Kaikenlaisilla laastilla rakennettavilla pohjakerroksilla on tietty vedenimeytymiskyky. Jos laastin vedenpidätyskyky on heikko laastin levitysprosessin aikana ja valmislaasti on kosketuksissa pohjakerroksen kanssa, vesi imeytyy valmiiseen laastiin. Samanaikaisesti vesi haihtuu laastin ilmakehään päin olevasta pinnasta, mikä johtaa laastin riittämättömään veden saantiin veden haihtumisen vuoksi. Tämä vaikuttaa sementin hydratoitumiseen ja laastin lujuuden normaaliin kehittymiseen, mikä puolestaan heikentää lujuutta. Erityisesti laastin kovettuneen rungon ja pohjan välinen rajapintalujuus heikkenee, mikä johtaa laastin halkeiluun ja irtoamiseen. Hyvän vedenpidätyskyvyn omaavalla laastilla sementin hydratoituminen on suhteellisen riittävä, lujuus voi kehittyä normaalisti ja se voi tarttua hyvin pohjakerrokseen.
Siksi laastin vedenpidätyskyvyn lisääminen ei ainoastaan edistä rakentamista, vaan myös lisää lujuutta.
Julkaisun aika: 27.5.2022